Kauppatori oli aikoinaan kaupunkilaisten keskeisin ostospaikka, Senaatintorilla kohdattiin tuttavia ja kuultiin uutisia. Nämä elementit ovat mukana myös Sofian toiminnassa.
Senaatintorin kauppiaskortteleiden rakennukset ovat Helsingin vanhimpia kivitaloja. Sarvikuonon korttelin vanhimmat rakennukset, Senaatintorin puolella sijaitsevat Kiseleffin talo ja Sunnin talo rakennettiin jo 1700-luvun puolella. Kauppias Johan Sederholm ryhtyi rakennuttamaan Kiseleffin talon vanhinta osaa eli nykyistä pohjoissiipeä vuonna 1771. Elettiin aikoja, jolloin ensimmäinen suomalainen sanomalehti alkoi ilmestyä ja Kustaa III valittiin Ruotsin kuninkaaksi. Rakennuksen 250-vuotisjuhlavuotta vietetään pian, vuonna 2021.
Sofia Helsinki toimii Kauppatorin ja Senaatintorin välisessä korttelissa, joka on aivan vanhan Helsingin ytimessä. Kauppatori oli aikoinaan kaupunkilaisten keskeisin ostospaikka, Senaatintorilla kohdattiin tuttavia ja kuultiin uutisia. Nämä elementit ovat mukana myös Sofian toiminnassa.
Senaatintorin kauppiaskortteleiden rakennukset ovat Helsingin vanhimpia kivitaloja. Sarvikuonon korttelin vanhimmat rakennukset, Senaatintorin puolella sijaitsevat Kiseleffin talo ja Sunnin talo rakennettiin jo 1700-luvun puolella. Kauppias Johan Sederholm ryhtyi rakennuttamaan Kiseleffin talon vanhinta osaa eli nykyistä pohjoissiipeä vuonna 1771. Elettiin aikoja, jolloin ensimmäinen suomalainen sanomalehti alkoi ilmestyä ja Kustaa III valittiin Ruotsin kuninkaaksi. Rakennuksen 250-vuotisjuhlavuotta vietetään pian, vuonna 2021.
Kiseleffin talo oli aluksi asuin- ja liikerakennus. Vuonna 1806 se muutettiin sokeripuhdistamoksi, kun tehtailija ja kauppias Bernard Manecke kokeili uutta teollisuudenalaa Suomessa. Kauppias Feodor Kiseleff osti talon sokeritehdasoikeuksineen vuonna 1812 Manecken leskeltä. Uusi omistaja jatkoi talossa sokerin valmistamista eli Etelä-Amerikasta tuodun raakasokerin puhdistamista. Tämä tapahtui sekoittamalla siihen vettä, kalkkia ja verta.
Sokeritehdas sai pyöriä Kiseleffin omistuksessa Senaatintorin laidalla muutaman vuoden, kunnes viranomaiset ilmoittivat, että tehdas pitää siirtää syrjäisempään paikkaan paloturvallisuussyistä. Toinen versio häädön syystä oli epämiellyttävä haju, joka leijaili veren varastoinnin seurauksena torin ympäristöön. Naapurien valitukset löyhkästä eivät vielä aiheuttaneet toimenpiteitä, mutta kun torin laidalle rakennettiin Senaatintalo ja hallitus alkoi työskennellä tehtaan lähiympäristössä, alkoi tapahtua. Vuonna 1819 sokeritehdas sai lähtöpassit.
Tehtaalle rakennettiin uudet tilat Töölöön, joka oli kaukana keskustan ulkopuolella. Sokerinvalmistus toimi 1800-luvun Helsingissä merkittävänä työllistäjänä, sillä kaupungin suurimmat tehtaat vuonna 1862 olivat sokeri- ja tupakkatehtaat sekä olutpanimo. 20 000 asukkaan kaupungissa valmistettiin toki muutakin, mutta pienemmissä tuotantoyksiköissä.
Sokeritehtaan muuton jälkeen kauppias Kiseleff tilasi Carl Ludvig Engeliltä suunnitelman rakennuksensa uudistamisesta. Vuodesta 1822 alkaen taloa ryhdyttiin palauttamaan asuin- ja liikerakennukseksi. Se sai kaksi uutta kolmikerroksista siipeä. Kiseleffin perhe muutti asumaan toisen kerrokseen huoneistoon, ensimmäiseen kerrokseen tuli kauppoja. Unioninkadun puolen tiloissa majoitettiin helsinkiläisiä kylpylävieraita. Kun Feodor Kiseleff kuoli 1847, talo jäi hänen perikuntansa omistukseen.
Vuonna 1879 Kiseleffin talon osti kauppaneuvos G. F. Stockmann. Hän muutti perheineen asumaan toiseen kerrokseen ja antoi loput tilat tavaratalolleen, joka oli tuolloin seitsemäntoista vuoden ikäinen, nopeasti kasvava yritys. Se toi maakunnista ja ulkomailta myytäväksi kaikenlaista kaupunkilaisten tarvitsemaa tavaraa, oli kyse sitten vaatteista, rakennustarvikkeista tai uusimmista elämää helpottavista keksinnöistä. Tavaratalo oli aikaisemmin toiminut Pohjoisesplanadilla Lampan talossa, mutta Senaatintori oli parempi kauppapaikka.
Uuden tavaratalon avajaisissa marraskuussa 1880 lehdistö ihasteli isoja näyteikkunoita ja valoisia tiloja. Erityinen kiinnostuksen kohde oli puhelinyhteys ensimmäisen kerroksen myymälästä kolmannen kerroksen konttoriin ja varastoon, sillä Helsingin varsinainen puhelinliikenne alkoi vasta paria vuotta myöhemmin. Näyttävimmin Stockmannin uudessa myymälässä olivat esillä rautatuotteet, lasi, posliini, kudonnaiset, lanka ja kankaat.
Helsingin väkiluku kasvoi yli kaksinkertaiseksi 1800-luvun kahden viimeisen vuosikymmenen aikana. Senaatintorin kortteleista tuli Stockmannin ja muiden sen lähellä sijainneiden liikkeiden myötä helsinkiläisen kaupankäynnin keskipiste. Ihmisvirtojen kasvaessa tavaratalo tarvitsi 1900-luvun alussa lisää tilaa, joten arkkitehti Lars Sonck suunnitteli rakennuksen sisätilat uusiksi. Kiseleffin taloon rakennettiin itäinen pihasiipi ja talon sisäpihalle kaksikerroksinen myymälähalli. Tämän uudisrakennuksen myötä Stockmann laajeni Kiseleffin talosta Sofiankadun puolelle, ja Sofian nykyiset tilat syntyivät.
Uusi rakennus valmistui vuonna 1912. Samana vuonna Titanic upposi, Hannes Kolehmainen juoksi kolme olympiakultaa Tukholmassa, Kallion kirkko vihittiin ja Pravda-lehti alkoi ilmestyä. Stockmann oli edelleen menestyvä ja edistyksellinen yritys, joka muun muassa tuotti tarvitsemansa sähkön omalla dieselkäyttöisellä sähkövoima-asemallaan rakennuksen kellarissa.
Tavaratalon pääasialliset myymälätilat olivat Kiseleffin talossa. Sofiankadun uudisrakennuksessa kaupattiin rakennustarvikkeita, työkaluja, puutarhanhoitovälineitä, venetarvikkeita ja värejä. Siellä oli myös moottoripyörien ja moottoreiden sekä talon rakennusvuonna 1912 Stockmannin valikoimiin tulleiden automobiilien myyntihuoneisto. Asiakkaita kuljetettiin kerroksesta toiseen modernisti henkilöhissillä. Sisustus oli valkeaksi petsattua koivua, valaisimet messinkiä.
Kasvava tavaratalo laajensi ja korotti Sofiankadun rakennusta vuosina 1919–1921. Pihatila peitettiin samassa yhteydessä lasikatolla. Stockmannin suunnitelmissa oli kuitenkin oma, suuri ja moderni tavaratalo. Myös Helsingin kaupunki esitti useaan otteeseen halukkuutensa ostaa tavaratalon rakennukset. Stockmann päätti myydä ne kaupungille, joten tavaratalo siirtyi pois Senaatintorin laidalta joulukuussa 1930 ja muutti nykyiseen rakennukseensa.
Stockmannin jälkeen Sofiankadulle muutti Helsingin keskuspoliisiasema. Rakennuksessa alettiin vastata apua tarvitsevien helsinkiläisten hätäpuheluihin, ja sieltä lähetettiin poliisipartiot asioita selvittämään. Keskuspoliisiosaston tehtäviin kuuluivat muun muassa liikenteen valvonta, hälytysosastona toimiminen sekä moottoripyörä- ja ampuma-aserekisterien ylläpito.
Kaupungin kasvavaa autokantaa palveleva poliisin autorekisterikeskus aloitti toimintansa talossa 1931. Myös vuonna 1938 aloittanut radiopoliisi toimi rakennuksesta käsin. Sofiankadulle rakennettiin poliisistudio, josta annettiin radioteitse määräyksiä kaupungilla liikkuville radiolla varustetuille poliisiautoille sekä vastaanotettiin niiden antamia ilmoituksia. Talon pylvässalia käytettiin koulutustilaisuuksiin ja tiukkasävyisiin palautteenantoihin silloin, jos joku poliiseista oli erehtynyt tekemään virheitä työvuoron aikana.
Unioninkadun puolella korttelissa toimi Stockmannin jälkeen virastoja kuten kaupungin henkikirjoittaja, lastentarhojen johtokunta, perintöverolautakunta ja valtionverotuslautakunnan toimisto. Tavalliset helsinkiläiset asioivat korttelissa nyt toisenlaisissa merkeissä: verolomakkeita haettiin ja palautettiin, lastentarhanopettajaksi haluavia haastateltiin, huoltajuusasioita selvitettiin. Kaupungin omistama Myyntiaitta kauppasi tiloissa koulukotien, naisten työtupien, sairaaloiden ja köyhäinhoitolaitoksen alaisten työtupien valmisteita kuten vaatteita, puusepäntuotteita, leikkikaluja ja mattoja.
Korttelissa selvitettiin myös lastensuojeluasioita. Lastensuojelulautakunta etsi jatkuvasti maalla asuvia perheitä, jotka voisivat ottaa helsinkiläislapsia suojiinsa kesän ajaksi. Ikävämpiäkin kohtaamisia sattui. Yksi huoltajuusriita kärjistyi syyskuussa 1937 niin pahoin, että hänelle määrätyistä elatusmaksuista eri mieltä ollut nuori rakennusmestari saapui lastensuojelulautakuntaan, ampui työntekijää ja surmasi takaa-ajon jälkeen itsensä lautakunnan käytävässä talon kolmannessa kerroksessa.
Sodan jälkeen kortteliin muuttivat vuokralautakunnat veroviranomaisten tilalle. Niillä riitti töitä, sillä lähes 5 000 perhettä odotti kaupungissa vuokra-asuntoa. Lautakunnat tekivät 12-tuntisia työpäiviä etsiessään koteja ihmisille, joten valot paloivat korttelissa vielä myöhään illalla. Korttelissa pidettiin myös vaaliluetteloja näytillä sekä vastaanotettiin muutto- ja veroilmoituksia. Nuorisotyöntekijöitä ja askarteluohjaajia koulutettiin antamaan nuorisolle hyväksyttäviä virikkeitä sodanjälkeisessä epävarmuuden ajassa.
Rikospoliisi muutti Sofiankadun keskuspoliisiasemalle vuonna 1946. Tiloissa tutkittiin tämän jälkeen murhia ja petoksia, mutta poliisitoiminta käsitti talossa edelleen paljon muutakin. Kaupunkilaiset kävivät selvittelemässä moottoriajoneuvojen rekisteröintejä ja muita lupa-asioita. Poliisin järjestämien arpajaisten voittajat pääsivät asioimaan talossa iloisemmissa merkeissä.
Poliisin virkatyön rinnalla talossa urheiltiin. Vintin voimailuhuone toimi painin ja nyrkkeilyn treenitilana, pylvässali voimisteluharjoitusten näyttämönä. Moni painia harrastanut poliisi harjoitteli Sofiankadun vintillä suurempia ympyröitä varten. Ylikonstaapeli Kustaa Pihlajamäki kävi voittamassa painissa olympiakultaa ja kaksi Euroopan mestaruutta. Painiotteiden hallinnasta oli hänelle suurta hyötyä juopuneiden käsittelyssä.
Vintillä alkoi vuonna 1954 toimia Suomen ensimmäinen judosali. Voimailuhuoneessa harjoitteli myös Poliisisoittokunta. Se käynnisti toimintansa aluksi kolmen soittajan voimin, mutta vähitellen kokoonpano kasvoi. Ensiesiintyminen tapahtui vuonna 1947 Sofiankadun luentosalissa. Seuraavana vuonna kapellimestariksi tuli laulaja Georg Malmstén, ja soittokunnan näkyvyys alkoi kasvaa.
Malmstén johdatti ryhmänsä kulman taakse Aleksanterinkadun joulukadun avajaisiin joka vuosi. Poliisisoittokunta näkyi kaupungilla muutenkin paljon, sillä Sofiankadulla ohjelmistonsa hiottuaan se esiintyi sairaaloissa, urheilukilpailuissa ja puistoissa. Kun Malmstén jäi eläkkeelle soittokunnasta elokuun alussa 1965, Sinitakkien marssi ja Meidän poikamme soivat hänen johtamanaan Sofiankadulla haikeasti viimeistä kertaa.
Helsinki kasvoi rivakkaan tahtiin, joten virkamiehiä ja poliiseja rekrytoitiin lisää. Sofiankadun poliisitalo ja korttelin muut tilat jäivät vähitellen vanhanaikaisiksi kaupungin tarpeisiin. 1960-luvun loppupuoliskolla uumoiltiin jopa talon purkamista. Poliisit esittelivät tyytymättöminä lehdissä ahtaita tilojaan. Kertaalleen heidät kuvattiin, kun sulanut lumi oli keväällä valunut katosta sisälle, kastellut paperit ja polttanut sulakkeet.
Keskusosaston 350 poliisia työskentelivät talossa ilman kunnollisia sosiaalitiloja ja mukavuuksia. Ympäri vuorokauden toimivalta radiopoliisilta puuttuivat lepotilat. Viidennessä kerroksessa työskennellyt poliisijohto jyrähteli lehdissä uuden poliisitalon rakentamisen puolesta. Se oli vireillä vuosikymmenien ajan, mutta asiat etenivät hitaasti.
Poliisi siirsi toimintojaan 1970-luvun kuluessa vähitellen pois Sofiankadulta. Tavalliset kaupunkilaiset kävivät talossa katsomassa poliisin Varo varasta -näyttelyä, jossa esiteltiin lukkoja, oviketjuja ja muita keinoja asuntovarkaudelta. Murtoja tehtiin koteihin niin paljon, että näyttely pysyi esillä vuosien ajan. Uutta poliisiasemaa suunniteltiin ja rakennettiin Länsi-Pasilaan pitkään, mutta vuonna 1982 se oli valmis. Poliisi muutti 50 vuoden jälkeen pois Sofiankadulta, ja tilat jäivät odottamaan uutta käyttöä.
Kaupunki oli vuonna 1978 perustanut työryhmän, joka pohti keskustan elävöittämistä. Arkkitehti Ann-Marie Leppo kirjoitti Helsingin Sanomissa vuonna 1981, kuinka Kauppatorin ja Senaatintorin välinen alue oli aikoinaan täynnä asuntoja, kauppoja ja elämää, mutta vuosikymmenien saatossa se oli täysin virastoitunut. Iltaisin ja viikonloppuisin kortteli oli autio, kun virastot olivat kiinni. Poliisi oli muuttanut entisen Stockmannin myymälähallin tilat omia tarpeitaan vastaavaksi ja pystyttänyt sinne lastulevyseinäisiä koppeja. Ne saisivat nyt lähteä, ja halli palautettaisiin aikaisempaan loistoonsa. Tilassa nähtiin potentiaalia ostosbasaariksi, jossa olisi pieniä kauppoja vieri vieressä.
Ihmisvirrat saataisiin paikalle myymälöillä ja palveluilla. Kiinnostusta riitti: kun suunnitelmat tulivat julkisuuteen, peräti neljäsataa yrittäjää tiedusteli mahdollisuutta aloittaa toiminta uusissa tiloissa. 167 yrittäjää anoi pääsyä tiloihin virallisesti. Lehdet kirjoittivat, kuinka Helsingin sydän elpyy. Korttelista tulisi jälleen helsinkiläisten kohtauspaikka 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenien tapaan.
Marraskuussa 1984 ostoskeskus oli valmis ja se avattiin nimellä Senaatti-Center. Markku Veijalainen juonsi ohjelmallisen avajaistilaisuuden, ja entisessä kotitalossaan esiintynyt Poliisien soittokunta puhalteli kauppakeskuksen alkutahdit. Talo täyttyi uteliaista kaupunkilaisista tungokseen asti. Vaaleanvihreäsävyisessä kaksikerroksisessa basaaritilassa ja sen sivuhuoneissa aloitti toimintansa 25 myymälää, 18 myymälään pääsi suoraan kadulta. Liikkeet kauppasivat turkiksia, koruja, rottinkikalusteita, lastenvaatteita, makuuhuoneen romanttista sisustusta ja lähes kaikkea muuta mahdollista, jota 1980-luvun helsinkiläiset ja kaupungissa vierailevat turistit kaipasivat.
Sofiankadun puolelle rakennukseen muutti Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, joka nimesi lasikattoisen pylväshallin Sonck-saliksi. Siellä esiteltiin 1980-luvun helsinkiläisille kaupungin suunnitteluun ja rakentamiseen liittyviä mahdollisuuksia kuten suunnitelmia pihakaduista ja lähiöiden parannuksista. Suomen vanhin voimailuseura Helsingin Atleettiklubi sai talon vintiltä treenipaikaksi entisen poliisien salin. Poliisin henkilöstöravintolan tiloihin Sofiankadun katutasoon avattiin laadukas Amadeus-ravintola, jonka erikoisuutena olivat riistaruuat. Sen alapuolella kellarissa aloitti elokuvateatteri Amanda. Entisissä varastotiloissa näytettiin laadukasta modernia elokuvaa ja viihteen klassikoita.
Suomen ja englannin yhdistäminen Senaatti-Centerin nimessä aiheutti keskustelua jo avajaisissa. Ylipormestari Raimo Ilaskivi sanoi avajaispuheessaan kokeneensa puistatuksia nimikummajaisen takia. 1980-luvun lopussa kauppakeskuksen nimeksi muuttui Senaatin Tori. Liikkeiden määrä oli pudonnut jo lähes puoleen alkuperäisestä. Ostosparatiisi ei ollutkaan kaikille yrittäjille menestys, kun asiakkaita houkutteli myös keskustan toisella puolella uutuuttaan hohtanut Forumin kauppakeskus. Vielä vaikeammat ajat koittivat, kun Suomi syöksyi lamaan 1990-luvun alussa.
Kaupunginsuunnitteluvirasto toimi Sofiankadulla vuoteen 1993 asti. Jouluviikolla 1994 taloon muutti Helsingin kaupunginmuseo, joka sai Sonckin salista itselleen näyttelytilan. Sofiankadusta tuli Kaupunginmuseon tunnetuimpia toimipisteitä. Vuotuiset kävijämäärät lähentelivät viittäkymmentä tuhatta. Vanhan rakennuksen ovet kävivät jälleen tiheään tahtiin, mutta nyt tulijat olivat museovieraita.
Kellarin elokuvateatteri toimi nimellä Kino Engel ja näytti vanhoja filmejä museon yhteyteen sopivasti. Amadeus-ravintola muuttui vuonna 2001 espanjalaistyyliseksi Nuevoksi. Nämä olivat rakennuksen toimijat vuoteen 2015, jolloin museo siirtyi kivenheiton päähän Sederholmin taloon ja tilojen peruskorjaus alkoi.
Sofiankadun rakennus on nyt yli satavuotias ja korttelin muut talot vielä vanhempia. Sijainti on edelleen kaupungin ytimessä. Viereisellä Senaatintorilla on koettu isoja yleisötapahtumia konserteista Kuorojen kierrokseen ja viimeisimmäksi koronakesän 2020 jättiterassiin. Ulkomaalaiset tulevat torille katsomaan Helsingin tuomiokirkon portaita, jotka he ovat nähneet Daruden Sandstormin musiikkivideossa.
Stockmann suunnitteli vuonna 1912 Sofiankatu 4:n rakennuksen tilaksi, jossa edistetään asioita, tehdään kauppaa ja katsotaan tulevaisuuteen. Sofia Helsinki tuo vanhan käyttötarkoituksen tilaan takaisin. Rakennus on työtila, tapaamisten ja tapahtumien näyttämö sekä ravintola ja kahvila. Uudet kohtaamiset synnyttävät uusia muistoja joka päivä.
Koonnut ja toimittanut: Mikko Mattlar
Lähteet:
Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien sähköiset vuosikerrat Päivälehden arkistossa
Birger Damstén: Stockmann sadan vuoden aikana 1862–1962.
Markku Heikkinen: Helsinki, Kiseleff-Sunn. Historiallisella kaupunkialueella (1640–) sijaitsevien rakennusten peruskunnostuksen arkeologinen valvonta.
Markku Kuisma, Anna Finnilä, Teemu Keskisarja, Minna Sarantola-Weiss: Hulluja päiviä, huikeita vuosia. Stockmann 1862–2012.
Kimmo Keskinen ja Oula Silvennoinen: Helsingin poliisilaitoksen historia 1826–2001.
Georg Malmstén, Ea Rahikainen (toim.): Duurissa ja mollissa.
Sinikka Vainio (toim.): Kaupungin Leijona-sydän.
Harri Kangas+358 40 144 8432harri.kangas@sofiahelsinki.fi
Joni Hinkkanen
+358 40 621 2009
joni.hinkkanen@sofiahelsinki.fi
Aleksanterinkatu 28 &
Unioninkatu 27
p.+358 44 978 2893
ravintola@sofiahelsinki.fi
Aukioloajat:
Ma-Pe klo 9-16
La ja Su suljettu
Harri Kangas+358 40 144 8432harri.kangas@sofiahelsinki.fi
Joni Hinkkanen
+358 40 621 2009
joni.hinkkanen@sofiahelsinki.fi
Aleksanterinkatu 28 &
Unioninkatu 27
p.+358 44 978 2893
ravintola@sofiahelsinki.fi
Aukioloajat:
Ma-Pe klo 9-16
La ja Su suljettu